Miksi siitä on niin vaikea puhua?

Häpeä on joskus iso tabu. Joten puhutaanpa hieman siitä.

Keskustelin jokin aika sitten uuden tuttavuuden kanssa. Aikamme jutusteltuamme kerroin, että kirjoitan kirjaa laulullisesta häpeästä ja pro gradu -työtäni ammattilaulajan häpeästä. Virkkeessä taisi olla kaksi häpeä-sanaa liikaa, sillä uusi tuttavani käänsi hämmentyneenä katseensa pois ja mietti, mitä sanoa. Hetken hiljaisuuden jälkeen vaihdoimme puheenaihetta. Ai niin. Olin jo ehtinyt unohtaa, että häpeästä puhuminen ei ole kaikille helppoa. Keskustelun jälkeen muistin häpeätutkija Brené Brownin kokemuksen eräältä lentomatkalta. Vierustoverin kanssa perinteinen amerikkalainen small talk -keskustelu päättyi lyhyeen kun Brown kertoi tutkivansa häpeää. Muukin keskustelu loppui seinään. Nyt ollaan vaarallisilla vesillä.

Muun muassa häpeätutkija Ben Malinen sanoo, että häpeästä puhuminen lisää hetkellisesti häpeäntunnetta. Se jo selittää, miksi asiaa vältellään. Eihän häpeää halua yhtään enempää tuntea – sen verran epämiellyttävä tunne se on. Onhan se! Kuvittele hetkeksi häpeällisin tilanne, mikä sinulle on tapahtunut. Sen voi edelleen tuntea kehossa. Alkaa punastuttaa tai vatsassa muljahtaa. Ikävä tunne, jonka haluaisi ravistella pois.

Muistan itsekin tuntemukseni kun ensimmäistä kertaa kerroin opiskelutovereilleni opinnäytetyöni käsittelevän häpeää ja laulua. Minua suoraan sanoen nolotti puhua omasta aiheestani. Hävetti ja kurkkua kuristi puhuessa. Joo, tää on vähän hävettävä aihe… Aiheeni aiheuttikin hämmennystä muiden taholta. Vuosien kuluessa häpeäni häpeästä puhumiseen on vähentynyt huomattavasti. Siinä unohtuu, että itsellänikin on ollut vuosien matka tutustua omaan häpeään ja päästä sinuiksi asian kanssa. Se ei ole ehkä ensimmäinen aihe, mistä kannattaa alkaa small talkata uuden ihmisen kanssa.

Ajan myötä olen huomannut kahdenlaista suhtautumista ottaessani asian esille. Vastaani on tullut joko suurta hämmennystä, välttelyä ja jopa ärtymystä. Toisaalta olen saanut palautetta siitä, miten tärkeän asian äärellä olen. Monet ovat kertoneet saaneensa helpotusta ymmärtäessään, miten paljon epäterve häpeä on vaikuttanut heidän elämässään ja miten paljon heidän häpeänsä on estänyt heitä oppimasta jotakin asiaa.

Minulta on aikanaan kysytty, että miksi laulat jos se kerran tuottaa häpeää. Olen vastannut, että juurikin sen vuoksi. Ei se tietenkään ole syy – olen aina rakastanut laulamista teknillisistä haasteista huolimatta. Olen myöntänyt rehellisesti oman häpeäni suhteessa omaan ääneeni enkä ole antanut häpeän estää itseäni kouluttautumasta laulun ammattilaiseksi, vaikka häpeä onkin tehnyt asioista paljon haastavampaa ja monimutkaisempaa. Eräs kokenut laulupedagogi antoi minulle kannustavaa palautetta, että olen tärkeän aiheen äärellä lisäten, että jokaisen ihmisen tulisi tulla sinuiksi oman häpeänsä kanssa. Maailmassa ei liene montaa ihmistä jotka eivät olisi kokeneet elämässään häpeää ainakin joskus.

Edellisessä kirjoituksessa toin esille sitä, että jos välttelisimme kaikkia asioita, jotka mahdollisesti saattavat joskus tuottaa häpeää, jätämme oman elämämme elämättä. Joutuisimme lopettamaan aika monta asiaa mikäli pelkäämme epäonnistumisesta johtuvaa häpeää. Jos lapsi ei opi heti lukemaan, sanommeko että ei kannata edes yrittää? Kun on niitä nopeampiakin oppijoita, jotka ovat oppineet lukemaan jo ennen kouluun menoa.

Osaavakin ammattilaulaja saattaa törmätä häpeän ikävään tunteeseen esiintyessään. Sanat unohtuivat, melodia katosi, ylä-ääni ei nyt tullutkaan, räkää tuli ääneen, housut repesivät, paita aukesi. Eikä tässä oteta lukuun vielä ulkopuolista palautetta – niitä ihmisiä, jotka tulevat antamaan kriittistä palautetta esityksen onnistumisesta tai epäonnistumisesta. ”Nyt oli kyllä vähän epäpuhdasta laulua.” ”Olisi kyllä saanut olla vähän tunnetta enemmän.” ”En saanut kyllä yhtään sanoista selvää.” Jos ihminen ei ymmärrä olevansa tarpeeksi kriittinen itseään kohtaan, joku toinen kyllä tekee sen palveluksen. Häpeän pelko estää ottamasta riskejä. Jos menee, tekee ja epäonnistuu, joku kyllä pääsee sanomaan. Mitäs sinä nyt luulit itsestäsi? Aina löytyy niitä, jotka tietävät ja osaavat paremmin. Ja niitä, jotka haluavat päästä pätemään. ”Mitäs nyt luulit itsestäsi” -virke kaipaa kuitenkin oman blogikirjoituksen tuonnempana.

Olen joskus yrittänyt välttää häpeää ummistamalla siltä silmäni ja kieltämällä sen. Ei nyt oikeastaan hävettänyt. Ei ainakaan paljon. Siis ihan vähän vain, mutta kuitenkin – ei, kyllä se hävetti ja kyllä se tuntui. Se konsertti ei mennyt putkeen ja nyt itkettää. En pystynyt antamaan parastani ja mietin mitä yleisö ja muut esiintyjät ajattelivat. Kun olen päässyt kosketuksiin häpeän kanssa penkin alle menneestä esityksestä ja olen saanut itkettyä kivun pois puolison sylissä on olokin helpottunut. Kyky käsitellä ja sietää häpeää on parantunut tätä kautta. Häpeän kieltäminen ja torjuminen ei ole kertaakaan vienyt häpeää pois. Suun sulkeminen ei ole kertaakaan helpottanut oloani. Vain puhuminen on helpottanut häpeäntunnetta.

Puhutaan siis siitä edelleen.