”Kuulostaa kamalalta!” ”Mun ääni on tosi ruma!” ”Hävettää oma ääni!” Tällaista voi kuvitella kuulevansa ihmisiltä, jotka ovat kokeneet traumoja kouluajan laulukokeista tai joiden ääntä on muuten arvosteltu. Kun tällaista tulee laulun ammattiopiskelijan tai harrastajan suusta, herättää se enemmän ihmetystä. Onko oletus se, että jokainen laulua opiskelemaan päässyt olisi suhteellisen tyytyväinen omaan ääneensä, eikä ainakaan kokisi sitä rumana tai häpeällisenä?
Musiikin alalla on viimeisten kymmenen viidentoista vuoden aikana käsitelty kasvavassa määrin mentaalista ja psyykkistä puolta (mm. Arjas 1997). Olen omien häpeään liittyvien kokemusten myötä alkanut miettiä erityisesti häpeän vaikutusta laululliseen ilmaisuun ja laulussa kehittymiseen. Olen kokenut häpeän omalla kohdallani kahlitsevana sekä ilmaisua estävänä ja siten laulussa edistymisen hidastajana. Aloitettuani laulunopettamisen, huomasin että häpeästä kärsi moni oppilas aina silloin tällöin – enemmän tai vähemmän. Opinnäytetyössäni tutkin häpeän vaikutusta laululliseen ilmaisuun laulunopiskelijoilla. Kiinnostavaa on kuitenkin tutustua myös laulunopettajien näkökulmaan asiasta. Miten opettaa tai auttaa oppilasta, jonka edistymiseen laulussa vaikuttaa häpeän kokemukset tai huono itsetunto? Voiko tällaista oppilasta auttaa? Tarkoituksena on kartoittaa myös opettajien kokemuspohjaa asiaan. Ilmeneekö häpeä-problematiikkaa oppilailla tai onko sitä ylipäätään mahdollista havaita? Saadakseni vastauksia näihin kysymyksiin tein sähköisen kyselyn laulunopettajille. Vastauksia kyselyyn sain kuusi kappaletta. Opettajien joukossa oli klassisia, pop-jazz ja kansanmusiikkilaulunopettajia. Kyselyssä oli 12 kysymystä liittyen sekä oppilaan häpeään että opettajan omaan suhteeseen häpeää koskien.
Häpeä tunteena
Häpeä on tuttu tunne jokaiselle ihmiselle. Kaikille häpeä ei ole kuitenkaan niin suuri ongelma, mutta jollekin häpeästä kärsiminen voi olla suurta, jopa päivittäistä. Tällöin puhutaan häpeästä tunteena, joka kahlitsee ja rajoittaa. (Malinen 2010, 7.) Ihminen kokee silloin häpeää kun hänestä tuntuu ettei hän täytä vaatimuksia. Tunne voi olla sitä, että hän oikeasti tietää näin käyvän, mutta myös se voi olla kuvittelua tai arvelua. (Turunen 2004, 57.) Ihmiselle voi siis esimerkiksi tulla tunne, että hänen osaamisensa ei riitä vaikka näin ei todellisuudessa olisikaan. Häpeän tunne voi siis laueta laulussa silloin kun laulaja ei koe täyttävänsä omia tai oletettuja muiden vaatimuksia.
Erona nolostumisen ja häpeän välillä on se, että häpeä on paljon voimakkaampi tunne eikä noloutta kokiessa itsetunto heikkene samalla tavalla kuin häpeää kokiessa (Malinen 2010, 9). Malisen mukaan (2010, 16) häpeästä puhuminen lisää hetkellisesti häpeää jonka takia itse häpeä-sanaa käytetään harvoin. Niinpä häpeä-sanan sijaan käytetään muita sanoja ”kuten riittämättömyys, kelpaamattomuus, huonommuus, alemmuus, voimattomuus ja pienuus.” Syyllisyyden ja häpeän välinen ero on se, että syyllisyyttä ihminen kokee tehdessään jotain väärää, mutta häpeän tunne kohdistuu koko persoonaan ihmisen tuntiessa itsensä epäonnistuneeksi ja kelpaamattomaksi (emt. 13–14). Koska häpeä on tunteena hyvin voimakas, ja häpeästä puhuminen hetkellisesti lisää häpeän tunnetta, lauluoppilas ei välttämättä sanallisesti ilmaise häpeävänsä ja sen vuoksi häpeän tunnistaminen voi olla opettajalle haastavaa.
Opettajien kokemuksia oppilaan kokemasta häpeästä ja epävarmuudesta
Kaikki kyselyyn vastanneet olivat huomanneet oppilaissa epävarmuutta tai häpeän tunteita. Tilanteita, joissa oppilas häpeää tai kokee, ettei hänen osaamisensa riitä ovat yleensä tunti, tutkinto- tai esiintymistilanne. On hyvin oppilaskohtaista, missä häpeää ilmenee. Eräs opettaja vastasi, että esimerkiksi uusissa oppilaissa on selvästi havaittavissa häpeää laulutunneilla, mutta pidempään tunneilla käyneet ovat vähemmän kriittisiä itseään kohtaan. Toinen vastasi, että jos oppilas kokee olevansa huonompi kuin oikeasti on, tunne tulee jos joku toinen kuuntelee tai katselee häntä. Joskus oppilas selviää tunnilla hyvin, mutta esiintyessä jännitys vaikeuttaa siitä selviytymistä. Yhdellä vastaajista on ollut myös sellainen oppilas, jonka on vaikea vapautua tunneilla mutta onnistuu keikalla paremmin. Yksi opettaja vastasi, että oppilas, jolla on tavoitteet korkealla ja on perfektionistinen, pyrkii välttämään virheitä kaikissa tilanteissa. Näin paineet suorituksen onnistumiseen vaikkapa esiintyessä ovat huomattavan paljon korkeammalla. Myös yleisö vaikuttaa: jos yleisössä on paljon hyviä muusikoita ja opiskelukavereita, häpeän ja epävarmuuden tunteet ovat selvästi suurempia.
Häpeä ja epävarmuus vaikuttaa hyvin moniin erilaisiin laulullisiin asioihin. Näin vastaajat kuvasivat itse asiaa:
”Hengityksestä tulee pinnallista ja ”hankalan” kuuloista, ääni värisee ja on epävarma, keho on jäykkä ja ”lukkoinen”.”
”Kurkku kuroutuu, hartiat/ylävartalon kannatus lysähtää, päättäväisyys ja vaadittava kehollinen intensiteetti ilmaisun takana latistuu.”
”se on niin kokonaisvaltaista, että vaikea eritellä. ehkä sanoisin, että oppilaan oma ääni ja se mitä hän haluaa sanoa, ei tule ulos. hän ei voi päästää sitä ulos. hän yrittää muokata/tehdä äänestään jotain tiettya ja sulkea taas jotakin pois. jos ihminen on epävarma jostakin osasta itseään, on äänessä ja laulamisessakin alueita, jotka ovat ei-toivottuja.”
”Epävarmuus vaikutta koko ihmiseen ja sitä kautta kaikkiin osa-alueisiin. Kun pelko tai epävarmuus valtaa mielen, ajatuksia ei riitä teknisiin taikka musiikillisiin asioihin. Nekin asiat, jotka osaa, unohtuvat tai niihin ei enää luota.”
”Mielestäni epävarmuuden tunteet ja mahdollinen häpeä vaikuttaa laajasti kaikkeen tekemiseemme. Ja laulussa olemme ns. alastomina yleisön edessä, joten jokainen osa-alue ”kärsii” riittämättömyyden tunteista. Emme uskalla antaa itsestämme parasta, heittäytyä musiikin vietäväksi rennosti koko keholla ja mielellä vaan pidättelemme. ”
”Vaikuttaa kokonais olemukseen, ryhtiin, hengitykseen,äänen tuottamiseen. Tätä kautta vaikeuttaa luonnollisesti vapaata äänenkäyttöä.”
Näitä samoja teemoja tuli esille opinnäytetyönikin kyselyssä. Myös Malinen (2010, 17–18) on kuvannut häpeän fyysisiä vaikutuksia. Hänen mukaansa häpeä näkyykin eniten ulkoisesti. Ihminen saattaa punastua, välttää katsekontaktia tai painaa katseen alas, keho voi jäykistyä tai jähmettyä. Joskus häpeä tuo fyysistä kipua, puristusta rinnassa tai kurkussa. Erityisesti kehon jäykistyminen ja kurkun puristuminen vaikeuttaa laulamista huomattavasti. Jäykässä kehossa hengitys ei voi virrata vapaana, joka on kuitenkin yksi tärkeimpiä asioita laulaessa.
Harva oppilas käytti sanaa häpeä tunnilla, mutta on tuonut sitä muulla tavalla esille, esimerkiksi sanomalla ettei kestä ”rumaa ääntä”. Myös muulla lailla sitä oli ilmaistu, kuten sanottu ettei osaa jotain tai eivät pidä omasta äänestään. Yksi opettaja vastasi, että ”suurin osa pystyy kertomaan näistä asioista. Siihen tarvitaan turvallinen opettaja-oppilassuhde ja sen saavuttamiseen koitan aina opetuksessani pyrkiä. Luottamus täytyy olla, jotta noista tunteista pystyy kertomaan.”
Kaikki vastaajat kokivat, että huonommuuden, riittämättömyyden ja häpeän tunteet ovat oppilaiden keskuudessa aika tai hyvin yleisiä. Yksi tosin lisäsi, että tunteet eivät yleensä ole kovin voimakkaita. He kokivat myös, että itsetunnon merkitys laulussa on todella tärkeää ja että opettaja pystyy lisäämään itsetuntoa oppilasta kannustamalla. Yksi vastaaja lisäsi, että onnistumisen kokemukset kasvattavat itsetuntoa kuten myös keskustelu opettajan kanssa.
Miten tukea häpeävää oppilasta?
Suurin osa vastaajista koki että on pystynyt helpottamaan oppilaan häpeän ja epävarmuuden tunteita. Yksi vastasi ettei tiedä. Keinoja on ollut puhuminen, tsemppaaminen, rohkaisu ja kannustaminen. Oppilaalle tulisi antaa myös mahdollisuus tunnistaa tunteet itsessään ja sitä kautta asioiden työstäminen. Lisäksi tärkeää on opettajan hyväksyvä läsnäoleminen tunneilla ja rohkaisu myös ”mokien” tekoon. Yksi opettaja vastasi, että ”ennen täydellistä ääntä täytyy päästää miljoona rumaa ääntä”. Toinenkin opettaja rohkaisi oppilaitaan ”rumien” äänten päästelyyn. Tämä on mielestäni tärkeä näkökulma. Tekninen osaaminen ei synny heti ja keskeneräisyyttä on tärkeä oppia kestämään. Kun keskeneräisyyden hyväksyy, pystyy vapautumaan äänellisestikin helpommin, jolloin myös kehittymiselle tulee mahdollisuus. Itsekin olen käyttänyt opetuskeinoina harjoituksia, joissa lauletaan oikein rumasti ja joskus jopa nuotin vierestä varsinkin sellaisen oppilaan kohdalla, joka pelkää väärin laulamista yli kaiken. Nämä harjoitukset ovat poikkeuksetta vapauttaneet oppilaan ääntä omilla tunneillani.
Opettajat korostivat sitä, että tuntien ilmapiiri on todella tärkeää. On tärkeä luoda oppilaalle hyvä ja turvallinen oppimisympäristö, jossa myös virheille ja epäonnistumisille on tilaa. Myös luottamus on tärkeä asia. Yksi vastaajista painotti sitä nimenomaan sen takia, että laulaminen on psykofyysinen kokonaisuus ja se sen vuoksi vaatii keskustelua myös muista asioista kuin pelkästään lauluun liittyen. Myös molemminpuolinen kunnioitus ja rehellisyys on opettaja-oppilassuhteessa tärkeää.
Yksi vastaaja myös toi esille, että ei välttämättä kiinnittäisi paljoa negatiivisiin tunteisiin, vaan pyrkisi ohjaamaan keskittymisen muihin asioihin. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että pitäisi kieltää tai vähätellä näitä tunteita vaan hyväksyä ja antaa niiden olla. Muutama toinenkin opettaja toi esille tällaista hyväksyvä läsnäolo -ajatusta. Koen itse, että jos oppilas kokee voivansa olla oma itsensä tunnilla, ilman että tarvitsee miellyttää opettajaa, hän voi vapautua myös äänellisesti helpommin. Tätä toi esille myös kaksi vastaajista.
Myös haasteet tuovat oppilaalle onnistumisen kokemuksia ja lisää tätä kautta luottamusta omaan osaamiseensa. Kaksi opettajaa puhui tästä. Toinen lisäsi, että on hyvä antaa oppilaalle haastetta, vaikkapa vaativamman kappaleen tai keikan, josta oppilas ei ensin usko onnistuvansa. Myös kaksi muuta opettajaa painotti oppilaan vastuuta oppimisessa. Uskon, että tämä lisää oppilaan uskoa itseensä, sillä opettaja näin osoittaa luottavansa oppilaaseen ja hänen osaamiseensa. Myös oppilaan itsetunto kasvaa, että hän osaa ”itsekin”, ilman että opettaja on koko ajan neuvomassa. Kuten meillä on pedagogisissa opinnoissa pitkin matkaa muistutettu, on opettajan tarkoitus lopulta tehdä itsensä tarpeettomaksi.
Erityisesti laulunopetuksessa on kehollisuudella suuri merkitys. Opettajan ja oppilaan vuorovaikutussuhde tulee olla luottamuksellinen tässäkin mielessä. Kuten Kotila (2008, 156) toteaa, instrumenttiopinnoissa opettaja voi korjata vaikkapa jousen asentoa näyttämällä. Laulussa tämä ei onnistu kehon ollessa itse instrumentti. Laulunopettaja joutuu kokeilemaan oppilaan hengitystä käsillään. Tämä tuokin opetustilanteeseen omanlaisensa ”intimiteettiyden”, jonka vuoksi luottamuksen rakentaminen opettajan ja oppilaan välille on ensiarvoisen tärkeää.
Ben Malinen on puhunut tutkimuksissaan eri keinoista vapautua kahlitsevasta häpeästä. Hän korostaa sitä, että itsetuntemus on avain häpeästä irtipääsemiseen. Myös huumori on tärkeä apukeino, samoin puhuminen ja kirjoittaminen. Ennen kaikkea on tärkeää oppia myöntävänsä häpeävänsä. Huumori vie häpeän tunteesta pahimman terän. (Saarinen 2007.) Omassa opinnäytetyössänikin osa kyselyyn vastanneista toi esille, että kun on oppinut nauramaan itselleen – toki hyväntahtoisesti eikä pilkallisesti – on oppinut siihen, että ei tarvitse ottaa kaikkea ihan niin vakavasti. Virheitä saa tehdä ja niistä opitaan. Jos aikoo laittaa itsensä jossain täysillä likoon, on vaarana aina epäonnistuminen ja sitä kautta mahdolliset häpeäntunteet. Jos ei pelkää valmiiksi epäonnistumista, luo se jo itsessään vapauden toteuttaa itseään. Jos joskus epäonnistuu, ei maailma siihen kaadu.
Opettajan kokemus häpeästä
Osalle opettajista oli tullut lauluun liittyviä häpeänkokemuksia paljonkin ja osalle taas vähemmän.
”on, paljonkin. on edelleen. joskus riittää vain se, että joku kuulee ja näkee minut, vaikka äänessä ei olisi mitään vikaa. joskus taas opettaa jotain laulua oppilaille ja ääni ei toimikaan ”niin kuin pitäisi” ja hävettää, koska opettajan pitäisi olla tosi hyvä… mutta yritän suhtautua asiaan rauhallisesti ja huumorilla.”
”Tietyntyylinen opetus (liian teknispainotteinen ja vaativa) on nostanut itsessäni runsaasti riittämättömyyden tunteita. Musiikkikoulutuksessa yleinen kilpaileva ilmapiiri jo lapsuuden musiikkiopistoajoilta on tehnyt hallaa omalle laulu-uralleni. Olen käynyt 5 ja puoli vuotta psykoterapiassa ja toivonut että terapeuttisesta viitekehyksestä tuttu hyväksyvän läsnäolon ilmapiiri voisi vallita myös laulun ammattiopintojen parissa. Näin toki onkin, mutta tällaiset opettajat ovat liian harvassa.”
”Ääneeni liittyen minulla ei ole ollut häpeänkokemuksia. Häpeäntuntemukseni ovat ennemminkin olleet satunnaisia ”mokia” -unohduksia tai väliaikaisia ongelmia äänen kanssa.”
”…Mutta nykyään mokasta selviytyminen on vaivatonta eikä sitä jää vatvomaan kauaksi aikaa. Tajuaa myös sen paremmin, että omat päänsisäiset ajatukset ovat eri asia, kun mitä yleisö ajattelee. Joskus hävettää olla niin sanotusti väärässä paikassa vääräntyylisen musiikin kanssa. Mutta olen jo aika hyvin oppinut menemään ja tekemään täysillä ja positiivisellä mielellä oman osuuteni ja yrittänyt unohtaa sen mitä muut ajattelevat tai odottavat musiikilta. Ei siihenkään ole kukaan koskaan kuollut. Ja päinvastoin, nuokin tilanteet ovat lähes aina päättynyt siihen että esiintyminen on ollut oikea menestys.”
Kaikki ovat käyttäneet omia kokemuksiaan esimerkkeinä omassa opetustyössään, varsinkin jos ovat kokeneet siitä olevan oppilaalle apua. Näin oppilaalle tulee olo, että kaikille sattuu ja tapahtuu. Yksi vastaaja vastasi korostavansa sitä, miten tilanteesta on selvitty.
”Olen jakanut erittäin usein kokemuksiani. Esimerkiksi omiin häpeätunteisiin liittyy tuntitilanteessa se, jos en vaikkapa jaksakaan laulaa jotain fraasia loppuun asti, jonka laulan oppilaalle eteen. Siinä tilanteessa kommentoin esim. ”näin käy, jos ei huomioi hengitystä ja tukea tarpeeksi aktiivisesti”! Näissä tilanteissa olen huomannut kommentin rentouttavan myös oppilasta, opekin on vain ihminen! Kuitenkin kolikon kääntöpuolena on tärkeää, että oppilas voi ihailla opettajan taitoja.”
”Kyllä. Pyrin kertomaan omista kokemuksistani,jos niistä voi olla apua oppilaalle. Lähinnä painotan kertomassani sitä,kuinka tilanteista selvittiin ja mitä se vaati.”
Opettajalla on hyvää kokemusta monestakin asiasta ja koenkin, että näitä kokemuksia tulisi hyödyntää opetuksessa.
Kohti häpeästä vapaata laulua
Kyselyssä tuli esille, että jokainen siihen vastannut opettaja koki aiheen tärkeänä. Osa vastasi, että asiasta olisi tärkeä puhua enemmän ja avoimesti, että jo se sinällään voi helpottaa usean häpeävästä kärsivän tilannetta. Samoin opinnäytetyöni opiskelijoille kohdistetussa kyselyssä ilmeni se, että miten tärkeänä aiheena myös laulunopiskelijat aiheen ja sen esille nostamisen kokivat. Puhumisen kautta tilanne voi helpottua ja vertaistuki auttaa. Yksi opiskelijakyselyyn vastannut sanoikin, että helpottaa tieto kun ei ole ilmeisesti yksin. Nyt aiheesta olisi tärkeä oppia puhumaan avoimesti ja tämä onkin ollut yksi työni tavoite.
Yksi kyselyyn vastannut opettaja totesi, että esimerkiksi lauluopintoihin tulisi kuulua sekä henkistä että fyysistä itsetuntemusta. Itsekin koen, että varsinkin laulupedagogeiksi opiskelevilla tämä olisi tärkeä opintojen osa-alue. Näin ollen tulevilla laulupedagogeilla olisi antaa eväitä myös omille oppilailleen. Laulunopettajan on myös hyvin tärkeä tiedostaa omia tunteitaan. Mikäli laulunopettaja kieltää itseltään häpeän, hän kieltää myös oppilaalta sen eli oppilaalla ei ole tilaa kokea tätä tunnilla. Tommy Hellsten (2001, 104) puhuu tästä kirjassaan Ihminen tavattavissa. Vanhemmat pystyvät näkemään lapsessaan ainoastaan sen, minkä he voivat itsessään nähdä. Jos vaikka vanhempi ei tunnista itsessään esimerkiksi surua, ei hän pysty surua lapsessakaan tuntemaan jonka seurauksena vanhempi ”ohittaa sen, mitätöi sen, vähättelee sitä tai kieltää sen.” Vaikka Hellsten tässä puhuukin vanhempien ja lasten suhteesta, ovat myöhempien aikojen ihmissuhteet meille peilejä kuten vanhemmat lapsuudessamme. Opettaja edustaa taitoineen kuitenkin jonkinlaista auktoriteettihahmoa. Luulen, että tämän seikan vuoksi kaikki kyselyyni vastanneet korostivatkin vuorovaikutuksen merkitystä tietäen opettajan merkityksen ja vaikutuksen oppilaaseen.
Myös Saraste (2006, 182–183) puhuu laulunopettajan merkityksestä suhteessa oppilaan tunteisiin. Jos opettaja on vapaa suhteessa omiin tunteisiinsa eikä suhtaudu niihin pelolla, hän pystyy sallimaan nämä tunteet myös oppilaalleen. Mutta jos opettajalla on tunteita joita hän ei pysty kohtaamaan, hän ei anna oppilaallekaan lupaa ilmaista näitä tunteita. Usein tämä tapahtuu tiedostamattomalla tasolla. Näin ollen voidaan sanoa, että itsetuntemus on tärkeää paitsi oppilaalle, myös opettajalle itselleen.
Laulunopettaja ei voi ruveta psykoterapeutiksi, mutta jos oppilaalla on paljon häpeän kokemuksia ja opettaja on tietoinen niistä, hän voi lempeällä tavalla pyrkiä auttamaan oppilasta häpeästä pois. Varsinkin alkuvaiheessa opettajan kannustus ja tuki on tärkeää nuoren laulajan identiteetin rakentamisessa. Jos tunnilla on mahdollisuus vapauteen ja monenlaistenkin äänten tuottamiseen, kontrolli voi helpottua. Jos uskaltaa tehdä äänestään ruman opettajan teettämällä ”ruma ääni” -harjoituksella, voi vapautua äänellisesti paljonkin. Oppilaalle tulisi tehdä selväksi, että alkuvaiheessa ei tarvitse eikä voikaan kuulostaa Maria Callakselta tai Adelelta, vaan että laulun tie voi olla pitkäkin. Liian korkeat odotukset ja oman äänen vertaaminen huippulaulajiin opintojen alkuvaiheessa ei ole realistista ja aiheuttaa ainoastaan liian korkean kynnyksen äänen päästämiselle. Kaksi vastaajaa toikin esille sitä, että ääni muuttuu koko ajan ja että laulunopiskelu ylipäätään on elämänmittainen asia. Vertailukaan ei ole hedelmällistä: jokaisella on oma persoonallinen äänensä, josta tulisi olla ylpeä.
On myös tärkeää tuoda oppilaalle esiin se, että oma ääni kelpaa omanaan eikä huippulaulajien matkinta ole ylipäätään mielekästä – silloin on nimittäin vaarassa kadottaa oman, aidon äänensä. Varsinkin yksi kyselyyn vastannut kansanlaulunopettaja painotti arvon antamista omalle äänelle, koska ei ole yhtä oikeaa laulutapaa ja ääntä. Uskon, että tätä ajatusta voikin olla helpompi toteuttaa kansanmusiikin tai kevyen musiikin saralla, koska tyylejä on niin erilaisia. Joskus persoonallinen ääni ja persoona esimerkiksi kevyessä musiikissa myy, vaikka ääni ei olisi teknisesti loistava. Klassisessa musiikissa äänellinen ihanne on tiukemmin luokiteltu. Vaaditaan myös tietty teknillinen taso ennen kuin ylipäätään pystyy laulamaan vaikkapa vaikeampia laulua – puhumattakaan siitä että pystyisi tekemään laulusta ammatin ja että ääni kestää useamman tunnin laulamista ja oopperarooleja. Huomionarvoista onkin, että opinnäytetyöni kyselyyn vastanneista seitsemän oli klassisen laulun ja kolme pop-jazz -laulunopiskelijoita – eikä yhtään kansanmusiikin laulunopiskelijaa.
Ava Numminen (2013) puhuu laulunlukoista jotka hän jakaa havaitsemis-, tuottamis- sekä tunne- ja uskomuslukkoihin. Tunne- ja uskomuslukot ovat hänen mielestään suurin ongelma. Näiden pohjalla ovat hänen mukaansa huonot kokemukset esimerkiksi lapsuudesta ja nuoruudesta. Tämä on yksi osoitus siitä, miten tärkeää on huomioida lauluoppilas psykofyysisenä kokonaisuutena. Tähän näkökulmaan onkin tarttunut Maria Svan pro gradu -tutkielmassaan Vapauttava laulupedagogiikka (2011), jossa hän käsittelee laulunopetusta kokonaisvaltaisesti, myös ihmisen psykofyysisen puolen huomioiden. Laulaminen ei voi olla pelkkää tekniikkaa ja eikä laulunopetus tekniikan kehittämistä. Tietenkään laulunopettaja ei voi olla psykologi tai terapeutti, mutta luottamussuhde tunneilla on tärkeä. Tietty ymmärrys, tunnetaidot ja empatia ovat tärkeitä työkaluja opettajalle. Ihanteena pitäisin sitä, että laulunopettajalla olisi työtään tehdessä korvien lisäksi sydän auki.
Lähteet
Arjas, P. 1997. Iloa esiintymiseen – muusikon psyykkinen valmennus. Jyväskylä: Atena kustannus Oy.
Hellsten, T. 2001. Ihminen tavattavissa. 5. uudistettu painos. Helsinki: Kirjapaja.
Kotila, L. 2008. Sydämen puhetta sydämelle: Kirja laulamisesta. 2. korjattu painos. Pohjois-Karjalan ammattikorkeakoulu.
Malinen, B. 2010. Elämää kahlitseva häpeä. Helsinki: Kirjapaja.
Numminen, A. Luento Musiikki hoivatyössä Keski-Pohjanmaan Konservatorio 30.1.2013.
Saarinen, S. 2007. Itsetuntemus on avain häpeään. Voi hyvin 3/2007. Viitattu 14.2.2013
Saraste, P. 2006. Suuntana vapaus: Alexander-tekniikan perusajatuksia: Laulaminen ja äänenkäyttö Alexander-tekniikan valossa. Jyväskylä: Kuopion Alexander-tekniikka.
Svan, M. 2011. Vapauttava laulupedagogiikka. Kriittinen toimintatutkimus oppilaslähtöistä laulunopetusmallia luomassa. Jyväskylän yliopiston musiikin laitos, musiikkikasvatuksen Pro gradu -tutkielma. Www-dokumentti. Viitattu 10.3.2013.
Turunen, K. E. 2004. Tunne-elämä. Jyväskylä: Atena Kustannus Oy.
(Artikkeli on pedagogisiin opintoihin liittynyt lopputyö, joka on ensimmäisen kerran julkaistu Open Stage -verkkolehdessä kesäkuussa 2013.