Aloitin mieheni kanssa marraskuussa 2018 Helsingin kaupungin vastaanottoperheenä. Ennen vastaanottoperheeksi hyväksymistä meistä tehtiin tarkka perheselvitys, meidät haastateltiin ja lopulta valmennettiin työhön. Vastaanottoperheet ottavat sijoitettavan lapsen tai lapsia väliaikaisesti kotiinsa. Sijoitus tapahtuu joko avohuollon tukitoimena, kiireellisenä sijoituksena tai huostaanottona lastensuojelulain mukaisesti.
”Lastensuojelulain tarkoituksena on turvata lapsen oikeus turvalliseen kasvuympäristöön, tasapainoiseen ja monipuoliseen kehitykseen sekä erityiseen suojeluun. Laissa määritellään lastensuojelu laajasti: lasten ja nuorten hyvinvoinnin edistämiseen liittyvillä toimilla ehkäistään varsinaisen lastensuojelun tarvetta ja ehkäisevällä lastensuojelulla tarjotaan apua ja tukea riittävän varhain, jolloin ehkäistään ongelmien syntymistä tai pahenemista. ” thl.fi
Lapset viipyvät vastaanottoperheessä muutamasta päivästä puoleen vuoteen tai vuoteen saakka perhetilanteen selvittelyn ajaksi. Sijoituksen päätyttyä lapset joko palaavat kotiinsa tai siirtyvät pitkäaikaiseen sijaisperheeseen. Syyt sijoitukseen ovat moninaisia ja niistä voi lukea täältä. Vastaanottoperhetoiminnasta voi lukea mm. Helsingin kaupungin vastaanottoperhesivuilta.
Miksi kirjoitan aiheesta laulullista häpeää käsittelevässä blogissani? Ensinnäkin siksi, että tämä työ on nyt iso osa elämääni. Toinen, mutta tärkeämpi syy on se, että lapsen sijoitukseen ja huostaanottoon liittyy paljon häpeää joka koskettaa paitsi vanhempia myös lapsia ja mahdollisesti muita sukulaisia.
Vanhemman häpeä
Kenellekään vanhemmalle riittämättömyyden tai häpeän tunteet eivät liene vieraita kasvastustyössä. Entäpä silloin, kun huoli vanhemmuudesta herää myös muilla tahoilla:
mitä vanhemmat kokevat kun viranomaiset sijoittavat tai huostaanottavat lapsen? Lapsia ei sijoiteta ilman painavia syitä ja taustalla on aina vanhemmuuden riittämättömyys – on se sitten kykenemättömyyttä turvata lapsen kasvu tai lapsi on välittömässä vaarassa:
”Jos lapsi on välittömässä vaarassa ja ilman huolenpitoa, esimerkiksi vanhempien runsaan päihteidenkäytön vuoksi tai lapsen oman käyttäytymisen vuoksi, lastensuojelu reagoi välittömästi ja lapselle tehdään kiireellinen sijoitus.”
Vanhemmat kokevat tällaisessa tilanteessa varmastikin paitsi vihaa ja tuskaa, myös syyllisyyttä ja häpeää (esim. Hiltunen 2015, 33). Joskus myös vanhemmat pyytävät itse lapsen sijoittamista kun esimerkiksi omat voimat tai keinot lapsen kasvatuksessa loppuvat. Vaikka sijoitus tapahtuisikin omasta toiveesta tai yhteisymmärryksessä viranomaisten kanssa, sekin herättää riittämättömyyden tunnetta ja häpeää. Häpeää siitä, kun ei selviäkään vanhemmuuden vaativasta tehtävästä yksin.
Häpeää aiheuttaa varmasti sijoituksen lisäksi myös sijoituksen syyt – oli se sitten päihteidenkäyttö tai kykenemättömyys riittävään vanhemmuuteen syystä tai toisesta. Pelkästään päihdeongelman myöntäminen voi olla itselleen vaikeaa ja kun tämä on vielä syynä lapsen sijoittamiseen, häpeän tunne kasvaa entisestään.
Lisäksi, kuinka vanhemmat tai vanhempi selittää naapureille, tutuille, päiväkotiin, kouluun tai lapsen harrastuspiiriin kuuluville aikuisille sen, että lapsi ei olekaan kotona? Kuinka moni voi kertoa avoimesti, että lapsi on sijoitettu tai huostaanotettu? Sijoitukseen ja huostaanottoon liittyvä stigma on suuri. Stereotyyppinen kuva lastensuojelun asiakkaista lienee köyhä ja syrjäytynyt huumeidenkäyttäjä tai alkoholisti, joka ei kykene huolehtimaan lapsistaan ja jopa pahoinpitelee heitä. Lastensuojelun asiakkaisiin kuuluva kirjo on kuitenkin suuri. Entä jos korkeastikoulutetun ja hyväpalkkaisen perheen lapset joudutaan sijoittamaan? Kulissi onnellisesta ja menestyvästä perheestä särkyy.
Lapsen häpeä
Myös lapsi voi kokea tilanteesta paljon häpeää. Kuinka lapsi selittää koulutovereille, että hän asuukin väliaikaisesti toisessa perheesssä? Miten lapsi kokee sen, että hän näkee ystävänsä olevan onnellinen ja turvassa oman perheensä kanssa, mutta omat vanhemmat eivät voi tarjota samaa? Miltä lapsesta tuntuu, kun hän joutuu väliaikaisesti eroon vanhemmistaan, oli kyseessä kuinka kaltoinkohteleva vanhempi tahansa?
Lapsi joutuu tässä ison asian ja taakan kantajaksi. Lapsi ajattelee helposti, että hän on paha ja kaikki ongelmat johtuvat hänestä. Että vika on hänessä – oli kyseessä vanhemman juominen tai vanhempien avioero. Tällöin lapsi sisäistää häpeän ja hänelle kehittyy helposti häpeäpersoona. Lapsi voi joutua kokemaan lisää häpeää mikäli häntä aletaan koulussa kiusata sijoituksen vuoksi.
Häpeätietoisuuden merkitys perhehoitajana
Perhehoitajana minulle on auennut lastensuojelun kenttä ja todellisuus uudella tavalla. Työ on opettanut minua valtavasti myös itsestäni. Häpeäproblematiikan ymmärtäminen on auttanut sekä minua että miestäni tässä työssä hyvin paljon.
Ajattelemme myös niin, että melkein kuka tahansa voi joutua tilanteeseen, jossa oma lapsi sijoitetaan, mikäli elämässä liian moni asia menee pieleen. Joku on saanut jo valmiiksi huonot kortit. Kukaan ei voi myöskään vaikuttaa kaikkeen elämässään tapahtuviin asioihin. Loppujen lopuksi vain pieni osa elämästä on hallussamme ja kontrollissamme. Ketä tahansa saattaa kohdata parantumaton sairaus, äkillinen työttömyys tai muu tilanne joka vaikuttaa elämän muihinkin alueisiin.
Vanhemmuuteen vaikuttaa vahvasti ylisukupolvisten traumojen vaikutukset ja kiintymyssuhdevauriot. Jos ei ole itse saanut riittävää vanhemmuutta ja turvallista lapsuutta, voi olla haastavaa tai jopa mahdotonta tarjota sitä omille lapsille – ainakaan ilman omien kiintymyssuhdevaurioiden korjaamista.
Sijoitukseen ja huostaanottoon liittyvää stigmaa ja häpeää on tärkeää purkaa avoimella keskustelulla. Tämä voi alentaa myös vanhempien kynnystä hakea tukea ja apua vanhemmuuteen, mikäli esimerkiksi omat voimat loppuvat. Lapselle voidaan hakea esimerkiksi tukiperhettä, jossa hän voi vierailla kerran kuussa ja vanhemmille tulee mahdollisuus levätä.
On vaikea hakea apua asiaan, jota hävetään paljon. Häpeän helpottuessa myös avun hakemisen kynnys alenee. Siksi häpeän käsittely asiaan liittyen auttaa niitä tärkeimpiä, eli lapsia. Parhaassa tapauksessa häpeä ei jääkään lapsen kannettavaksi.