Kuinka minusta tuli laulaja ja laululliseen häpeään erikoistunut laulupedagogi

Ajattelin tällä kertaa hieman valottaa enemmän omaa taustaani ja sitä, kuinka päädyin laulajaksi sekä laululliseen häpeään erikoistuneeksi laulupedagogiksi.

Lapsuuteeni kuului isona osana musiikki, sillä äitini oli musiikinopettaja. Sisarukseni ja minä soitimme kaikki jotain instrumenttia, minä poikkihuilua ja sivuaineena pianoa. Pidin myös laulamisesta kovasti ja lauloin sekä peruskoulussa että lukiossa koulun kuorossa. Vielä silloin minua ei hävettänyt laulaa enkä jännittänyt sen suuremmin esiintymisiä. Koulun laulukokeissakaan minua ei ahdistanut laulaa toisten kuullen. Ala-asteella jopa uusin kerran luokan edessä pidettävän laulukokeen, koska olisin perfektionistina halunnut numeroksi kympin 9 ½ sijaan. Ei onnistunut, vaikka keksin uudet sanat esittämääni lauluun. Opettaja oli sitä mieltä, että kukaan ei laula kympin arvoisesti.

Lukiossa innostuin aloittamaan laulutunnit. Laulunopettajani oli mukava ja meillä oli hyvä kontakti persoonatasolla. Valitettavasti teknisellä puolella emme kuitenkaan löytäneet samanlaista yhteisymmärrystä ja äänessäni alkoikin ilmetä erinäisiä teknisiä ongelmia. Kurkkua alkoi kuristaa ja ääneni pieneni laulutuntien myötä. Ennen niin yksinkertainen asia alkoi tuntua monimutkaiselta ja vaikealta. Yritin muistaa kaikki opettajani ohjeet ja pyrin epätoivoisesti toteuttamaan niitä. Mitä enemmän yritin, sitä huonompaan suuntaan juttu meni. Ääni ja keho menivät lukkoon.

Oma ääni alkoi tämän myötä hävettää yhä enemmän ja enemmän. Häpeä kasvoi
entisestään hakiessani eri musiikkioppilaitoksiin laulua opiskelemaan. Joskus pääsin varasijalle xx, mutta muutaman kerran minut jopa hylättiin pääsykokeissa. En siis ollut lautakunnan mukaan kelvollinen opiskelemaan laulua ollenkaan. Koin olevani totaalisen lahjaton. Siitä huolimatta halu laulaa säilyi, vaikka lähdinkin yliopistoon opiskelemaan etnologiatieteitä (en muuten päässyt heti yliopistoonkaan opiskelemaan, joka sekin lisäsi omalta osalta häpeää ja tunnetta siitä, että olen täysi luuseri). Nöyryyttävin muisto niiltä ajoilta kuitenkin oli naapurin hissiin jättämä nimetön lappu, jossa hän haukkui kuinka kamalalta ääneni kuulosti: ”…kuulostaa aivan kuin kissaa raiskattaisiin!” Valmiiksi itseään häpeävälle tämä oli totaalinen isku vasten kasvoja.

Kaikesta häpeästä ja laulullisista lukoista huolimatta kävin kuitenkin silloin tällöin yksityistunneilla eri opettajilla yrittäen löytää omaa ääntäni. Sisälläni oli haave edelleen päästä opiskelemaan laulua, vaikka en sitä kehdannutkaan sanoa kenellekään ääneen. Erään kesäisen laulukurssin myötä ääneni alkoi löytyä uudella tavalla ja toivonkipinä laulun suhteen palasi. Kurssin opettaja asui kuitenkin kaukana silloisesta opiskelukaupungistani, joten hän suositteli minulle opettajaksi lähempänä asuvaa omaa oppilastaan, Maria Svania. Näin jälkikäteen olen välillä ihmetellyt sitä, miten ihmeessä Maria kuuli potentiaalin niin tukkoisen äänen alta, mutta niin kuitenkin kävi. Hän kannusti minua hakeutumaan lauluopintoihin. Hän auttoi minut tielle ääneni vapauttamisessa, jonka ansiosta päädyin opiskelemaan Keski-Pohjanmaan Konservatorioon laulua. Maria oli myös siinä mielessä merkityksellinen ihminen, että hän oli ensimmäinen ulkopuolinen, joka uskoi mahdollisuuksiini. Hän valoi minuun kipeästi kaipaamaani luottamusta.

Ammattiopinnot aukaisivat mahdollisuuksia mahtaviin projekteihin West Coast Kokkola Operassa ja Kokkolan kaupunginteatterissa. Koin mahtavana ja myös vapauttavana päästä tekemään lavalle yhdessä muiden kanssa. Roolin myötä pystyin laittamaan itseni taka-alalle ja sen myötä myös häpeä lievittyi.

totuus_7
kuva©PäŠivi Karjalainen Kokkolan oopperakesäŠ 2012 vas. Iris SeesjŠrvi , Annika Fuhrmann triptyykki Totuus koetuksella

Ammattiopintoihin pääsy ei kuitenkaan vielä sinällään ratkaissut kaikkia häpeään liittyviä ongelmia ja aloin vuonna 2010, luettuani Ben Malisen kirjan Elämää kahlitseva häpeä ymmärtämään, kuinka suuri merkitys häpeällä oli äänen lukkiutumisessa. Tästä innostuneena tein aiheesta opinnäytetyöni Häpeä laulullisen ilmaisun esteenä vuonna 2013 ja jatkoin tänä keväänä aiheen parissa kirjoittamalla pro gradu -työni ammattilaulajan häpeästä. Vaikeudet oman ääneni kanssa auttoivat ymmärtämään asiaa laajemmalta kannalta. Ei ollut vain mekaaninen laulutekniikka, jonka osatessa kaikki muuttuisi auvoisaksi – ainakaan omalla kohdallani. Laulussa kuuluu tunteet ja tunteet vaikuttavat ääneen. En toki aliarvioi teknisen osaamisen merkitystä, mutta olen tietoinen, että se ei aina ratkaise ongelmia kaikkien kohdalla. Laulunopetuksessa tulisikin ottaa huomion ihminen psykofyysisenä kokonaisuutena, sillä tunteet ja pidätykset vaikuttavat ääneen ja voivat sitä kautta estää tekniikan oppimista.

Kaiken kaikkiaan matkani laulajaksi on ollut antoisa, tuskaisa, avaava, kasvattava ja kaikkea mahdollista siltä väliltä, jota on myös sävyttänyt viha-rakkaussuhde omaan ääneeni. Ennen kaikkea se on ollut kasvunmatka itseeni, itsemyötätunnon löytämistä ja oman haavoittuvuuden kohtaamista. Laulun avulla löysin tieni sellaisiin kipukohtiin itsessäni, jotka muuten olisivat jääneet huomaamatta.

Tästä kaikesta olen oppinut myös sen, että jokin toiselle hyvä ei välttämättä ole itselle hyvä. Kilttinä ja tunnollisena syytin itseäni ja etsin vikaa itsestäni silloin kun asiat eivät ensimmäisen opettajan kanssa toimineet. Kesti pitkään tajuta, että nämä asiat ovat monen tekijän summa. Häpeävä ja huonon itsetunnon omaava ihminen etsii helposti yksinkertaista selitystä monimutkaiselle asialle ja hakee syytä itsestään, vaikkei asia olisikaan näin. Olen oppinut tätä myötä myös kuulostelemaan sitä, mikä on minulle hyväksi, asiasta riippumatta. Se on isoin asia, mitä ääneni on minulle opettanut.

3 kommenttia artikkeliin ”Kuinka minusta tuli laulaja ja laululliseen häpeään erikoistunut laulupedagogi”

  1. Mun häpeällisimmät muistot sijoittuvat konservatorio-opintoihin, joita ennen en edes ollut ikinä tajunnut hävetä lauluani. Pomppasin joukosta äänenmuodostus- ja musagenresyistä, joten olin muutenkin joukon outolintu, joka ei selkeästikään pärjännyt muille. Pahinta oli joka periodin lopussa ollut konsertti, jossa yleisö sai täyttää palautelappuja. Tunsin jo etukäteen suurta häpeää esittäessäni musiikkia, jota en tuntunut ymmärtävän, mutta lukiessani yleisöpalautteita vasta häpesinkin. Ikävin muisto on kuitenkin jazzklubilta, jossa kuulin vessassa meikatessani vahingossa työntekijöiden keskustelun, jossa he yksimielisesti totesivat yhtyeenme toisen laulajan olevan paljon parempi kuin minä. Kiitti hei. Nyt vasta onkin mukavaa mennä häpäisemään itsensä.

    Oon kahden vuoden ajan yrittänyt päästä irti karmaisevasta häpeästä, joka estää mua nauttimasta omasta laulullisesta ilmaisustani muiden kuullen. Oon myös vihdoin löytänyt opettajia, jotka opettavat mulle muutakin kuin kaikkien mahdollisten virheiden havaitsemista ja analysointia. Laulumeditaatio ja teatteriharjoitukset ovat tehneet hyvää ja oon ihan henmetin toiveikas. Mulla on kuitenkin loppujen lopuksi kaunis ääni ja taito tehdä sillä taikoja -etenkin kun laulan musiikkia, josta pidän – joten miksi en jakaisi sitä muiden kanssa. Ehkä vielä.

    Kiitos ihan hirveesti tästä blogista! Laulullinen häpeä on yks mun tän syksyn merkittävimmistä otsikoista. Ihana tajuta, että meitä on monta.

  2. Huh huh! Onpa sinullakin ollut aikamoisia kokemuksia. 🙁 Hienoa, että olet myöhemmin löytänyt opettajia, jotka pystyvät auttamaan ja tukemaan. Tosiaan, usein virheisiin keskittyminen lukitsee entistä enemmän ja aiheuttaa riittämättömyydentunnetta ja häpeää, joka ei yhtään edesauta oppimista. Sen vuoksikin on tärkeää, että opettaja antaa palautetta myös siitä, mikä jo on hyvin. Lämmin kiitos kommentoinnista ja palautteesta! 🙂

Jätä kommentti