Laulukoetraumoja ja häpeää

Pidin syyskuussa häpeästä hiljaiset -luennon Seinäjoen kansalaisopistossa. Kysyessäni yleisöltä kuinka monella oli ollut laulukokeita peruskoulussa, kaikki nostivat kätensä pystyyn. Kun kysyin, kuinka moni heistä oli pitänyt laulukokeista, vain yksi käsi nousi. Olen jo aiemmin aineistoa etsiessäni lukenut netin keskustelupalstoilta kokemuksia laulukokeista ja laulukoetraumoista. Valitettavasti edelleenkin tapahtuu sitä, että koululainen joutuu muun luokan edessä osoittamaan laulutaitonsa tai ”-taidottomuutensa”. Kokemus on ollut monelle nöyryyttävä. Koulussa ei kuitenkaan ole laulutunteja, joten tuntuu hurjalta pitää koetta aiheesta, jota ei edes opeteta. Puhumattakaan siitä, että harva musiikinopettaja on laulupedagogi, jolla on pätevyys opettaa äänenmuodostusta ja arvioida ääntä.

Ei ole helppoa mennä toisten eteen laulamaan. Se on ainakin jännittävää tai pahimmassa tapauksessa halvaannuttavan pelottavaa. Häpeää voidaan tuntea hyvissä ajoin ennen laulukoetta, mikäli lapsi kokee, ettei osaa laulaa. Laulamista saatetaan jännittää jo viikkoja ennen koetta. Itse koelaulutilanteessa tilanne vain pahenee ja tilanteen aiheuttama häpeä voi kasvaa pahimmillaan niin suureksi, että oppilas ei laula enää laulukokeiden jälkeen. Mikäli opettajan palaute on torjuva tai luokkakaverit nauravat ja pilkkaavat laulua, voi se pahimmillaan johtaa siihen, että laulaminen loppuu kokonaan. Tiedän henkilöitä, jotka eivät ole laulaneet neljäänkymmeneen vuoteen negatiivisten laulukoekokemusten takia. Jollekulle on jäänyt laulukokeista elinikäinen esiintymiskammo. Kuinka monen äänen ajattelemattomat tokaisut, häpäisy ja arvostelu on hiljentänyt?

Sekä keho että mieli muistaa häpeälliset tyrmäykset ja tokaisut. Minulle kirjoittaneet henkilöt ovat usein muistaneet sanatarkasti kuinka heidät on laulussa torjuttu ja miltä se on kehossa tuntunut. Myös ammattilaulajat ovat kuvanneet, että jotain häpeällistä tilannetta muistellessa kehoon tulee samanlaiset tuntemukset kuin itse tilanteessa. Häpeän aiheuttamat keholliset tuntemukset vaikeuttavat laulamista entisestään ja noidankehä on valmis. Kun laulu ei suju, hävetään vieläkin enemmän.

Pahin asia negatiivisissa laulukoekokemuksissa on, jos itselle jää käsitys omasta laulutaidottomuudesta. Tähän kokemukseen kuuluu kokonaisvaltainen tunne siitä, ettei pystyisi kehittämään laulutaitoaan. Ulkopuolelta tullut palaute saa tämän uskomuksen aikaan. Saatetaan ajatella, että joko osaa tai ei osaa laulaa. Ava Numminen on kuitenkin väitöskirjassaan Laulutaidottomasta kehittyväksi laulajaksi (2005) todennut, että jokainen pystyy kehittämään omaa lauluääntään:

Tutkimus osoittaa, että laulutaidottomuus ei ole yksilön pysyvä ominaisuus vaan laulutaitoa voi kehittää lähtötasosta riippumatta myös aikuisiällä. Kyky havainnoida ja tuottaa sävelkorkeuksia kehittyi kaikilla. Näyttää siltä, että laulamisen harjoittelu kehitti myös kykyä erotella sävelkorkeuksia. Projektin aikana kaikkien ääniala laajeni erityisesti ylöspäin. … Jokainen osallistuja lauloi projektin loppuessa ainakin joitakin lauluja nuotilleen pianon tai opettajan äänen tukemana. Edistyneimmät lauloivat nuotilleen myös ilman tätä tukea. Osallistujat olivat erittäin motivoituneita kehittämään laulutaitoaan ja kokivat monia onnistumisen elämyksiä. Projektilla oli myönteisiä vaikutuksia laulutaidon lisäksi mm. itseilmaisuun, esiintymisvarmuuteen ja itseluottamukseen.”

Nummisen tutkimus osoittaa, että laulutaitoa on mahdollista kehittää lähtökohdista riippumatta. Ajatus siitä, että jokainen voi laulaa on lohdullinen. Omassa tutkimustyössäni olen lisäksi huomannut sen, että hyvästäkin laulutaidosta huolimatta ihminen voi kokea häpeää ja riittämättömyyttä osaamisestaan jopa ammattilaistasolla saakka. Häpeän juuret voivat olla siis paljon syvemmällä kuin koulun laulukokeissa. Olen keräämäni aineiston myötä tullut siihen tulokseen, ettei kukaan oikeastaan voi välttyä häpeältä ja joidenkin kohdalla se vain kohdistuu äänelliseen ilmaisuun voimakkaammin kuin toisilla.

Koulun laulukokeet voivat toimia joidenkin kohdalla lukkiuttavana ja joillekin kokemuksena, jonka kautta on voinut ponnistaa ja vahvistua. Häpeän kokemus ja äänellinen häpeä eivät aina kulje yksi yhteen. Toisinaan muiden torjunta voi aiheuttaa yksilölle sisuuntumisen kokemuksen ja halun näyttää olevansa parempi kuin muut olettavat. Häpeä voi toimia näin katalysaattorina hyvälle ja itsetuntoa vahvistavalle toiminnalle.

Kuinka moni kuitenkin innostuu kokeilemaan rajojaan, mikäli on tullut todella pahoin torjutuksi? Ei kovin moni ja siitä ei voi häpeävää yhtään enempää syyllistää. Onneksi nykyään kuitenkin käydään yhä enenevissä määrin keskustelua siitä, että laulukokeet eivät määrittelisi ihmisen musikaalisuutta ja musiikin numeroa. Lohdullista on, että nykyään jokainen voi halutessaan vapautua äänellisistä lukoista osaavan opettajan kanssa. Kannustava, turvallinen ja tiedostava laulunopettaja sekä matalan kynnyksen kuoro on monelle ollut ensiarvoisen tärkeä, jotta itsetunto laulussa on voinut parantua.

Laulu – kuten liikuntakin – ovat parhaassa tapauksessa voimaannuttavia ja terveyttä ylläpitäviä harrastuksia. Alustavia tutkimuksiakin esimerkiksi kuorolaulun terveydellisistä vaikutuksista on. Sen vuoksi olisikin ihanteellista, että koulussa näihin asioihin jäisi kammon sijaan kiinnostus ja into. Kaikista ei tarvitse eikä voi tulla ammattilaulajia (tai urheilijoita), mutta harrastamisen ja tekemisen ilo tulisi säilyttää jokaisella siihen haluavalla, ilman pelkoa torjutuksi tulemisesta tai häpeästä.

Jätä kommentti