”Mies tarrasi haarovälistä kiinni illanvietossa. Halusin viedä asiaa eteenpäin ja kertoessani aikeistani, vanhempi naiskollega suuttui ajatuksesta. ’Miehellä on asema tässä maailmassa, tällaista negatiivista huomiota emme kaipaa. Mitäs olet noin siro ja nätti. Kyllä mäkin olen aikanaan joutunut kokemaan paljon sellaista, mikä ei päivänvaloa kestäisi. Tää pitää vaan kestää tai sit vaihtaa alaa.’”
Nuori laulaja teki asiasta ilmoituksen, mikä kuitenkin lakaistiin pitkälti maton alle. Pienellä kirjallisella huomautukselle ei ollut kovinkaan konkreettista vaikutusta. Oikeastaan ainoa asia, mikä siitä seurasi, oli haaroväleistä tarttuneen miehen viha: ”Yritätkö tuhota maineeni ja urani?”
Nyt joku sitten huokaa ”#EiKaiTaas? Mistä mä tiedän, että tämäkin juttu muka on totta? Mun ystäväpiirissäni ei ole ahdisteltu yhtäkään naista ja he ovat tosi kauniita. Mites ne reittä pitkin uraansa edistävät? Entä nuoret miehet, joita keski-ikäiset naiset lääppivät? Eikö tästä ole jo jauhettu aivan tarpeeksi?”
Ei ole, niin kauan kuin toiminta jatkuu. Ei ole, niin kauan kuin uhrit kokevat häpeää toisen henkilön tekemästä asiattomasta ja rikollisesta käytöksestä. Se, että seksuaalista häirintää kokeneet henkilöt uskaltavat vihdoinkin puhua, on tärkeä askel. Uhri on mitä luultavimmin kokenut aivan tarpeeksi syyllisyyttä ja häpeää miettiessään, mitä hän olisi voinut tehdä toisin tilanteessa, joka ei ollut hänen syytään.
Seksuaalinen häirintä onkin yksi isoista asioista, joka on tehnyt ihmisistä häpeästä hiljaisia. Tapahtuneesta syntynyt häpeä on kannettu yksin eikä siitä ole välttämättä edes uskallettu kertoa kenellekään. Häpeä kun on osattu yhteiskunnallisessa keskustelussa kääntää uhrin kannettavaksi vihjailemalla uhrin ”osasyyllisyydestä”. Syy on voitu jopa kokonaan vierittää uhrin niskoille. Liian lyhyt hame, se oli varmasti juonut, kävelitkö jossain yksin… #MeToo-kampanja on tuonut näkyväksi, kuinka yleistä seksuaalinen häirintä muun muassa viihdemaailmassa on. Nyt siitä on alettu puhua siinä mittakaavassa, että uhrien ei tarvitse enää hävetä tai salata heitä kohtaan tapahtuneita väärinkäytöksiä. Sikailulle on alkanut tulla seurauksia. Useat henkilöt ovat saaneet viimeinkin maksaa törkeästä käytöksestään potkuilla.
Ajat ovat muuttuneet siitä kymmenestä vuodesta, jolloin Sofi Oksasen avauduttua kansanedustaja-kollegansa kähminnästä hän itse oli se, joka joutui julkisesti kantamaan häpeän siitäkin huolimatta, että sai myös positiivista palautetta rohkeudestaan. Häpeä kietoutuukin olennaisesti seksuaaliseen häirintään. Toinen on häpeämätön ja rajoja ylittävä (ja valtaa käyttävä), toinen kantaa häpeän.
Seksuaalinen häirintä tuottaa paljon häpeää, kuten viime viikolla Suomen Psykologisen Instituutin järjestämässä Salattu ja vaiettu häpeä -seminaarissa puhunut psykologi ja oikeuspsykiatrian dosentti Taina Laajasalo totesi. Laajasalon mukaan häpeä vaikeuttaa asiasta kertomista. Seksuaalirikoksia ympäröikin hänen mukaansa sekä uhrin että tekijän häpeä. Uhri ottaakin usein tekijän häpeän kantaakseen. Sen vuoksi #MeToo-kampanja merkittävä, sillä se on ollut rikkomassa asiaan liittyvää häpeän ja vaikenemisen kulttuuria.
Seksuaalisessa häirinnässä on kyse rajojen ylittämisestä ja vallan käytöstä. Tietyntyyppiset henkilöt – he jotka nauttivat vallan käyttämisestä – pyrkivät asemaan, josta he voivat valtaa käyttää. Alalla tapahtuneista väärinkäytöksistä ovat kertoneet muun muassa oopperalaulajat Karita Mattila, Camilla Nylund, Anu Komsi, Tuuli Takala, kapellimestari Dalia Stasevska ja viulisti Linda Lampenius.
Myös omassa ammattilaulajan häpeää käsittelevässä työssäni osa laulajista avautui kokemuksistaan seksuaaliseen häirintään liittyen. Muutamaa ole ahdistellut oma opettaja, minkä jälkeen laulaminen ja laulu linkittyi johonkin häpeälliseen asiaan. Tässäkin käytettiin häikäilemättä auktoriteetin valtaa. Laulunopetuksessa asiallisen ja epäasiallisen koskettamisen raja on harmaata aluetta, sillä opetukseen kuuluu oppilaan kehon koskettaminen. Tilannetta ja luottamussuhdetta käytetään pahimmassa tapauksessa hyödyksi ja oppilaalle voi jäädä tilanteesta ahdistunut ja likainen olo.
Milloin tiedetään, että raja on ylittynyt? Mielestäni raja menee siinä, mikäli oppilaalle tulee tilanteessa epämiellyttävä olo ja hän kokee sen ahdistavana. Siinä pitäisi pystyä sanomaan ei. Muistan, että lapsuudessa eräs ystäväni kertoi hänen piano-opettajansa pitäneen pianotuntien aikana kättä hänen reidellään. Sanoin hänelle, että asiasta pitäisi kertoa jollekin aikuiselle. Muistaakseni hän ei kuitenkaan tehnyt niin, koska häntä hävetti asia. Näin uhrin häpeä estää häntä toimimasta.
Miksi seksuaalisesta häirinnästä sitten on niin pitkään vaiettu taidemaailmassa(kin)? Facebookissa käydyssä keskustelussa eräs klassinen laulaja pohdiskeli tätä:
”Osa ongelmaa on se, että suuri osa alalla on freelancereita. Ei uskalleta kertoa, jottei saa hankalan mainetta. Toinen ongelma on tähtikultin ihannointi; sikailevia ohjaajia, kapellimestareita tai artisteja ei uskalleta erottaa, jottei vaaranneta produktiota. Kolmanneksi, seksistinen käytös on osittain niin tavallista, ettei siihen aina edes kiinnitetä huomiota. Kuulee esimerkiksi sanottavan, että ”ala nyt vain on tällainen”. Ahdistelun kohteeksi joutuneet häpeävät ja kantavat traumansa hiljaa. ”
Tähän asti vaikenemisen syynä on siis voinut toimia pelko hankalaksi leimaamisesta ja työmahdollisuuksien menetystä.
Palataanpa hetkeksi vielä nuoreen naislaulajaan ja vanhempaan naiskollegaan. Miksi naiskollega suuttui eikä tarjonnut tukeaan häirintäilmoituksen tekemiseen? Häpeällä taisi olla näppinsä pelissä tässäkin reaktiossa. Miten käy meidän talomme/alamme maineen? Tästä ei saa mitään lehitijuttuja nousta. Vanhempaa sukupolvea on opetettu pesemään likapyykki kotona. Tällä ajattelutavalla useat ihmiset ovat eri asioissa päässeet pälkähästä ja toiminta on voinut jatkua. Suojellaan tekijää eikä uhria.
Nyt suojelu ei toivon mukaan enää jatku. Toivon, että jokaisella naisella – ja miehellä – alkaa olla rohkeutta nousta puolustamaan omia oikeuksia ja rajojaan. Toivon myös, että sivustaseuraajilla on rohkeutta auttaa puolustamisessa, ilman että ketään isokenkäistä aletaan suojella. Toisen törkeä käytös ei ole sinun häpeäsi.
Kuvitellaanpa, että alussa kertomani nuoren naisen tarina olisikin mennyt toisella tavalla. Entä jos hänen valituksellaan olisikin ollut toisenlaiset seuraukset? Entä jos hänet olisi otettu vakavasti, häntä ahdistellut henkilö olisi joutunut oikeasti kantamaan vastuunsa ja saanut mahdollisesti potkut? Silloin tapahtuma ei olisi jäänyt nuoren naisen kantamaksi häpeätaakaksi.
On sanomattakin selvää, että kahden aikuisen välinen flirtti on asia erikseen eikä tällaisesta voi puhua edes seksuaalisen häirinnän yhteydessä. Flirtti on kuin tanssi, johon molemmat haluavat osallistua, ei niin, että toinen raahataan tanssilattialle väkisin. Tämä heille, jotka veistelevät, että naisille ei uskalla kohta edes puhua. Tämän rajan luulisi olevan selvä. Ei tarkoittaa ei. Se ei ole sen kummempaa ydinfysiikkaa.
Ps. Rondo-lehti tekee kyselyä musiikin alalla toimiville: ”Oletko sinä musiikin alan ihminen, kokenut urallasi seksuaalista häirintää tai ahdistelua. Voit olla jonkin musiikin alan opiskelija tai oppilas, työntekijä, työtön tai eläköitynyt. Voit olla esimerkiksi opettaja, muusikko, musiikkitieteilijä, soitinrakentaja, musiikkiteknologi tai musiikin alan toimistotöissä oleva. ” Kyselyyn voi vastata 10.12. asti.
Kuvat: https://pixabay.com/