Kirjoittamisen vaikeudesta

Täytyy myöntää. Olen ollut pitkään häpeästä hiljainen. Blogin kirjoittaminen on ollut tauolla melkein yhdeksän kuukautta. Aluksi minulla oli todelliselta tuntuvia ja varsin päteviäkin tekosyitä olla kirjoittamatta. Ensin keskityin ammattilaulajan häpeää käsittelevän graduni kirjoittamiseen. Intensiivisten kirjoituspäivien jälkeen en jaksanut käyttää iltojani koneen äärellä. No, gradun kirjoittaminen tuli ja meni. Sen jälkeen aikani kului lauluopintojen loppuunsaattamiseen Tallinnassa. Täytyi keskittyä laulun diplomitutkintoon ja muihin valmistumiskiireisiin sekä valmistella muuttoa takaisin Suomeen. Eihän tässä nyt mitään blogia ehdi kirjoittaa! Diplomitutkinto sekä muutto Suomeen tuli ja meni. Kiireisten opiskeluvuosien jälkeen kaipasin kesällä hengähdystaukoa. Netflix ja ulkoilu koiran kanssa houkutti enemmän kuin häpeästä kirjoittaminen. Kesäloma oli tarpeen, mutta sekin tuli ja meni. Siihen tekosyyt loppuivatkin.

Sitten niihin oikeisiin syihin, joita pohdin ensimmäisessä blogipostauksessanikin. Tiedän montakin kiireistä ihmistä, jotka ehtivät kirjoittaa ahkerasti blogiaan tai tehdä päivityksiä Facebookiin, ilman tekosyitä. Itselleni tämä ei kuitenkaan ole niin helppoa ja yksinkertaista. Ensinnäkin, koen omalla kohdallani some-maailman ristiriitaisena. Internet tulvii valmiiksi informaatiota, niin hyvässä kuin pahassakin. Luen toinen toistaan hienompia kirjoituksia, päivityksiä, kolumneja ja artikkeleita. Tärkeitä aiheita on enemmän kuin ehtii lukea. Niitä, joihin en ehdi heti tutustua, kerään selaimen kirjainmerkkeihin ja toivon jossain vaiheessa lukevani ne ajan kanssa. Useimmiten se jää tekemättä. Haluanko itse lisätä yhtään informaatiota, joka ei ole tarkoin harkittu, tarpeellinen ja hyödyllinen? (Siinä taas yksi tekosyy lisää olla kirjoittamatta. Toinen: kuka nyt jaksaisi jatkuvast häpeästä lukea? Kolmas: enkä myöskään halua leimautua ”somenarsistiksi”).

Toisaalta, häpeätutkijana olen joutunut tutustumaan some-maailman nurjiin puoliin vapaaehtoisesti. Olen löytänyt itseni laulajia käsitteleviltä keskustelupalstoilta, joissa useilta kirjoittajilta puuttuu suodatin, miten sanoa ja ilmaista mielipiteitä ja näkemyksiä eri laulajista niin ääneen, ulkonäköön kuin painoon liittyen. Niitä lukiessa ei tule kuin ikävä fiilis. Ikävältä fiilikseltä ei voi välttyä Facebookissakaan negatiivisia postauksia lukiessa. Useimmiten niin hyvästä kuin huonostakin informaatiotulvasta tulee ähky. Ähkylle ei näy loppua, koska kaikki tapahtuu yhä nopeammin ja tietoa tulee jatkuvasti yhä enemmän. Halu sammuttaa selain ja käpertyä sohvaan lukemaan kirjaa käy suureksi.

Ehkä suurimmaksi osaksi vastentahtoinen suhtautuminen some-maailmaan johtuu kuitenkin siitä, että koen omalla kohdallani kynnyksen kirjoittaa ja julkaista kirjoituksiani olevan tavallista korkeampi. Ja tästä päästään taas häpeään. Pelkäänkö tulla torjutuksi? Pelkään. Pelkäänkö häpeää? Pelkään. Pelkäänkö häpäisyä? Pelkään. Pelkäänkö avata itseäni (kasvottomassa) someviidakossa? Kyllä. Häpeä estää – tai hidastaa – joidenkin asioiden tekemistä, jotka saattavat olla jollekin toiselle helpompaa toteuttaa.

Pelkään siis pelkoa ja torjutuksi tulemista. Ehkä olisi viisaampaa vaieta siitä ja pitäytyä häpeätutkija-roolin takana, mutta en koe sen olevan autenttista ja rehellistä, mihin elämässäni pyrin. Omat kokemuksenihan ne ovat ajaneet minua tutkimaan häpeää. Miksi siis peittää sitä? Voin myöntää olevani häpeästä hiljainen ainakin ajoittain. Ihmisissähän on monia ominaisuuksia ja ulottuvuuksia. On kuitenkin tärkeää, ettei leimaa itseään pysyvästi, vaikka jonkin tunteen itsessään tunnistaisikin. Leima itsessään voi estää muuttumasta, vapautumasta ja toimia rajoittavana kattona. ”No kun mä olen tämmöinen häpeä-Iris niin en mä kehtaa…” Pahimmassa tapauksessa ajattelutapa itsessään estää muutosta tapahtumasta. Pahimmillaan leima muuttuu sisäiseksi uskomukseksi itsestä.

Itsessäni olevan häpeän vuoksi ymmärrän kuitenkin, miksi on vaikeaa päivittää vaikkapa omaa Facebook-seinää tai tuoda omia mielipiteitään esille ylipäätään. Toisille some-kirjoittaminen saattaa olla yhtä helppoa kuin ajatteleminen. Joskus suodatin saattaa jopa puuttua. Liiallisen impulsiivisuuden vuoksi joku kuitenkin saattaa katua myöhemmin omia kirjoituksiaan. Harkitseva taas huomaa, mitä harkitsemattomuudesta voi pahimmillaan seurata. Harkitseva jättää kirjoittamatta, ennen kun on harkinnut asiaa joka kantilta, jottei tulisi torjutuksi tai häpäistyksi. Pelko tyhmän ja nolon kuvan antamisesta – tai jopa positiivisesta huomiosta – voi toimia esteenä itsensä vapaalle ilmaisulle. Parempi katsoa kuin katua, vai? Näin ei kuitenkaan ole. On hyvä pohtia, että mitä siitä, jos sattuu omasta mielestä mokaamaan? Itselle ”moka” tuntuu yleensä isommalta asialta kuin ulkopuoliselle.

Uskon, että monilla, joilla olisi hyvää ja viisasta sanottavaa, jättävät kirjoittamatta välttyäkseen turhalta riitelyltä, mahdollisilta konflikteilta tai väärinymmärretyksi tulemiselta. Hiljaiset jäävät sivuun kun äänekkäämmät tuovat esille omia mielipiteitään. Erillisyyden ja torjunnan pelko saattaa kasvaa yksilöllä niin voimakkaaksi, että ne estävät vapaan ilmaisun, itsensä toteuttamisen ja täysipainoisen elämän.

Piiloutumisella ja oman ilmaisun lukkiutumisella on siis omat varjopuolensa. Uskon, että joskus tekemättä jättäminen ja pelko luovat suurempaa ahdistusta ja stressiä kuin se, että tekee paljonkin, mutta hyvällä mielellä ja ilman pelkoa siitä, mitä muut ajattelevat. Mikäli harkitsee joka ikistä sanaa, lausetta ja virkettä, käyhän se raskaaksi. Jos jatkuvasti pelkää muiden torjuntaa ja varustautuu pahimpaan vetäytymällä tehtävistä tai välttelemällä vastuuta, ihminen menettää lopulta yhteyden muihin.

Häpeä ja oma pelko voivat aiheuttaa myös kateutta toisia kohtaan. Onhan se ärsyttävää jos joku toinen uskaltaa, mutta itse ei. Toisen toimiminen ja rohkeus muistuttavat omasta toimimattomuudesta ja rohkeuden puutteesta. Kateus iskee silloin, kun itselläkin olisi annettavaa, mutta ei tee sitä syystä tai toisesta. Valkoisessa kateudessa ei tietenkään ole sinällään mitään pahaa, kuten edellisessä postauksessa – silloin vajaa yhdeksän kuukautta sitten – kirjoitin. Se voi toimia merkkinä itselle, että muutokselle omassa elämässä voisi olla tilausta. Olisi ihana löytää rohkeutta tulla näkyväksi omana itsenään. Muut voivat toimia tästä kannustavana esimerkkinä, kuten minulle eräs ystäväni on toiminut.

Itsensä toteuttaminen, johon liittyy riski torjutuksi tulemisesta, on näkyväksi tulemista. Näkyväksi uskaltautuva ihminen on heittäytyjä, joka ei pelkää torjuntaa, muiden arvostelua tai ei anna itsessä olevalle häpeälle liian suurta painoarvoa. Tarvitaan häpeänsietokykyä, jotta muiden mahdollinen torjunta, negatiivinen kommentointi tai tykkäämättä jättäminen eivät hetkauta suuntaan tai toiseen. Tällä omaa häpeänsietokyvyn kasvattamismatkalla olen edelleen. Siihen haluan rohkaista muitakin.